Tämä tarina on tosi, vaikkakin tästä on jo muutamia viikkoja.
Herra Y poistuu aina kerran vuodessa maasta lautailemaan Alpeille miesporukassa. Tänä vuonna tuo onnen viikko oli heti tammikuun alussa. Viime vuonna tähän aikaan olin itse vielä äitiyslomalla, joten tuolloin pakenimme Pikkuherra Y:n kanssa pappalaan. Nyt oli todellisuus töineen, päiväkoteineen toinen.
Viikko lähti käyntiin maanantaista, jolloin auto hajosi. Silloin Herra Y oli vielä maisemissa, ja ehti nipin napin ennen lähtöään hoitaa auton korjaamolle. Joka muuten sijaitsee Klaukkalassa (eli ei ihan lähellä). Korjaamon kanssa sovittiin, että hyväksi onneksi vara-auto järjestyy ja koska tiistaina oli loppiainen, päätin hakea vara-auton silloin. Pappa oli onneksi apuna ja niinpä köröttelimme iloisesti Klaukkalaan. Todetaksemme, että kovassa pakkasessa vara-auto ei käynnisty. Siitä oli akku loppu. Ja niin oli muuten myös toisesta vara-autosta! Niinpä köröttelimme iloisesti takaisin ilman vara-autoa.
Kirosin jo siinä mielessäni tulevaa bussirumpaa koti-päiväkoti-työ-päiväkoti-koti lastenvaunujen kanssa. Meiltä ei mene päiväkodille suoraa bussia, vaan pitää joko vaihtaa (ja odotella vaihtaessa) tai kävellä reilu kilometri ekan bussin jälkeen. Eli parhaimmillaan kolme bussimatkaa per suunta ja aikaa tähän säätöön menee yleensä reilusti yli tunti, per suunta. Olisin kyllä ihan mielelläni ottanut sen vara-auton.
Reippaana sinnittelin, harrastin hyötyliikuntaa ja sain kuskattua Pikku Y:n aamuisin päiväkotiin ja itseni töihin. Sain meidät molemmat myös ehjänä ja järjissään kotiin iltaisin. Kunnes tuli torstai kello 16:30.
Menin hakemaan pikkuherraa päiväkodista, todetakseni että meidän vaunuja ei enää ollutkaan päiväkodin pihassa. No hupsis. Nopea kyselykierros päiväkodin tädeiltä - kukaan ei tietystikään tiennyt mitään eikä päiväkoti tietystikään vastaa mistään (tämä on vain pientä sarkasmia, he ovat ihania ihmisiä kyllä!) joten johtopäätös: vaunut on varastettu. Ei. Voi. Olla. Totta. Tämäkin vielä tähän viikkoon! Hajosin päiväkodille, soitin itkunsekaisen puhelun Herra Y:lle (joka söi pizzaa ja joi olutta rinneravintolassa, voitte kuvitella henkisen tuen määrän) ja mietin jo miten ihmeessä jaksan ja ehdin ryhtyä tekemään rikosilmoitusta illan päätteeksi.
Ensin piti kuitenkin selvittää käytännön ongelma: miten kotiin. Onneksi saimme kyydin. Ennen kyydin saapumista pikkuherra ehti vielä saada itkupotkuraivarit, koska olisi halunnut jäädä päiväkodille leikkimään. Nämä olivat ensimmäiset vastaavat raivarit konsanaan, tietysti juuri tällä viikolla. Puin raivoavaa makaroni-taaperoa ja yritin pitää itseni kasassa. En siinä kovin hyvin onnistunut, mutta sitten tapahtui käänne: päiväkotiin tuli puhelu erään lapsen mummolta, joka kertoi ottaneensa vahingossa väärät vaunut! MEIDÄN VAUNUT!!!
Loppu hyvin kaikki hyvin. Kyyti saapui ja vei meidät kotiin. Pahoillaan oleva mummo palautti vaunut ja kantoi ne meille kotiin sisälle asti (ja toi suklaata!) Pikkuherra oli loppuillan rauhallinen ja meni ajoissa nukkumaan. Selvisimme kunnialla vielä perjantaista, joka oli viikon viimeinen YH-päivä. Myöhään perjantai-illalla Herra Y palasi kotiin, enkä ole ehkä koskaan ollut yhtä iloinen saadessani hänet reissusta takaisin.
Nostan hattua kaikille, jotka pyörittävät arkea yksinhuoltajina! Tämä oli ehkä rankin viikko ikinä.
